Metsäkuvia ja kummitusjuttu

Otin viikonloppuna ensimmäiset ulkokuvat nimettömästä Blythestäni.

Olin mökillä, ja äiti ehdotti, että lähtisimme sieneen. En ole itse kovin kummoinen sienestäjä, mutta ajattelin, että voisin valokuvata nukkea samalla kun äiti etsisi sieniä.

Ajoimme autollani äidille tuttuun paikkaan, jossa minä en ollut koskaan ennen käynyt. Kyseessä on metsäinen notko, jonka pohjalla virtaa kivikkoinen puro. Paikkaa kutsutaan Kuunjoeksi. Metsä siellä on melko vanhaa, varjoista havumetsää ja maanpohja sammaleinen. Kapea hiekkainen maantie vei aivan notkon pohjalle ja nousi siitä jälleen ylös. Puro alitti tien aivan notkon pohjalla. Pysäköin auton tien varteen, ja nousimme äidin kanssa suunnilleen samaan aikaan ulos.

"Kuuntele!" äiti huudahti, ja olinhan minäkin sen jo kuullut. Metsästä aivan tien tuntumasta kuului kahinaa ja laahaavaa ääntä, aivan kuin joku kävelisi siellä. Emme kuitenkaan nähneet mitään. Muistan katselleeni metsään ihmeissäni, sillä tuntui siltä että äänen aiheuttajan olisi pakko olla aivan näköetäisyydellä.

"Täällä on jo joku, mennään pois!" äiti sanoi heti.

"Mutta eihän tuolla näy mitään," minä protestoin. Äänikin oli jo lakannut kuulumasta. Se lakkasi aivan äkkiä. Päästin koirani autosta ja tähyilin edelleen metsään. Ääni oli ollut sen verran voimakas, että sen aiheuttajan täytyisi olla vähintään ihmisen kokoinen. Metsän eläimistä lähinnä hirvi ja karhu tulivat mieleen. Mutta miksi emme kuulleet äänen aiheuttajan loittonevan? Ihmettelin myös, miten oli mahdollista ettemme nähneet äänen aiheuttajaa, sillä ainakin itse mielsin äänen tulevan aivan läheltä.

Kävelimme syvemmälle metsään, ja minä aloin kuvata.

Miksikään metsänhengeksi tätä tyttöä ei kyllä voi lavastaa, sen verran luonnosta poikkeavia ovat hänen värinsä.

Valo ja varjo vaihtelivat dramaattisesti.

Lopulta tulin itse purolle. Koirani hyppeli pari kertaa puroon ja takaisin, ja nähdessäni kuinka hienon maiseman puron matala vesi ja veden pinnalle jäävät kivet loivat, en voinut vastustaa kiusausta...

Kengät pois ja kahlaamaan! Mitäpä sitä nukkeilija ei tekisi hienojen nukkekuvien eteen? Elokuun viimeisenä viikonloppuna virtaava vesi oli jo varsin kylmää...

Puron uomassa oli sen verran hämärää, että kuvista ei tullut ihan hirveän teräviä. Sommitteluun olen kuitenkin ihan tyytyväinen. Nämä kaksi kuvaa on muuten otettu eri puolilta jokea ja nukke on niissä eri kivien päällä, vaikka kuvat näyttävät aika identtisiltä.

Yhden kuvan nappasin myös itse purosta.

Jalkani alkoivat nopeasti käydä niin tunnottomiksi, että aina asentoa vaihtaessani pelkäsin horjahtavani ja uittavani kaulassa roikkuvan kameran...

Kuvausassistenttini. Joskus hiukan yli-innokas sellainen. Taisipa tuo ainakin kerran hypätä kiven ja kivellä istuvan nuken yli.

Metsän terävässä valossa sain myös kuvia nuken (hitto, että ärsyttää tämä nimettömyys!) eri värisistä silmistä. Siniset vasemmalle katsovat puuttuvat tästä sarjasta. Nuo oranssit ovat kyllä aika pelottavat! Alimman kuvan vaaleanruskeat ovat siis tämän nuken spesiaaliväri. Tykkään.

Lopuksi palataan kummitteluaiheeseen. Keskustelimme vielä mökille palattuamme siitä, mikä metsässä oli liikkunut. Samassa yhteydessä äiti kertoi, että joskus aiemmalla reissulla hän oli kuullut metsästä omituista viheltelyä. Sekin oli kuulostanut ihmisen aiheuttamalta. 

Eikä siinä vielä kaikki. Lapsuutensa seudulla asunut äitini kertoi myös perimätietona liikkuvan tarinan Kuunjoelta. Joskus 1900 -luvun alussa kyseisellä alueella oli kuulemma ollut metsätyömiehiä hommissa. Aikana ennen sähköistä rahaa palkat oli tilipäivänä tuotu heille käteisenä suoraan joelle. Jollakin kerralla oli kuitenkin käynyt niin, että joku ulkopuolinen taho oli saanut vihiä siitä, että palkanmaksaja oli suurien rahasummien kanssa tulossa joelle. Niinpä hänet oli kesken matkan ryöstetty ja tapettu tuolla keskellä korpea. 

Mikähän maantierosvon uhri tuolla syrjäisessä notkossa siis kummittelee?